Lähdin eilen kävelylle eri suuntaan kuin koskaan ennen, päätin löytää paikan, jossa saisin kuvata nukkeja rauhassa ilman ohikulkijoiden töllistelyä. Jokunen kilometri sitä piti taas tarpoa, mutta osuin lopulta sopivalle piskuiselle metsäpläntille, josta juuri ja juuri ohikulkijat eivät erottaneet minua, luulisin. On ihan kamalaa, kuinka vähän täälläpäin on metsää, olen tottunut Lapin maastoihin...
Mukanani oli kolme nukkea, ja tässä ensimmäisenä huonoiten onnistuneet kuvat Jinafiresta. Hoksasin vasta nyt koneella kuvia katsellessani, kuinka tärähtäneitä ja huonosti tarkentuneita suurin osa oli, hups. Sai niistä kuitenkin muutaman joten kuten pelastettua, joten tässäpä ne.
Löysin erään hyvin vanhan Bratzien topin varhaisteinivuosiltani, joka mätsäsi täydellisesti Jinan meikkiin.
Sitten jäin muistelemaan niitä aikoja, kun seiskaluokalla häpesin sitä, että leikin yhä nukeilla ja muutenkin, enkä halunnut, että kukaan koulussa saa tietää. Vaikutti ihan siltä, että kaikki muut olivat lopettaneet leikkimisen jo aikoja sitten. Totuus oli taatusti ihan toinen, kuten se on nykyäänkin. Mutta miksi on "noloa" leikkiä tai käyttäytyä "lapsellisesti"? Teinit käyttäytyvät muutenkin kovin lapsellisesti, ja aikuisetkin.
Mietin myös sitä, kuinka ihmiset puhuvat nukkeilusta harrastuksena ja keräilynä, vaikka jos ihan totta puhutaan, tämä on täyttä leikkimistä. Kuten niin moni muukin aikuisten harrastus, jotka naamioidaan sitten termeillä aikuismaisemmiksi, koska leikkiminen nyt ei vain ole soveliasta aikuisille, vaikka lähes kaikki sitä tekevätkin. Olen aina arvostanut isääni, kun se osaa heittäytyä niin täysillä mukaan vaikkapa lumilinnan rakennukseen tai muuhun hassutteluun, ja tiedän, että isä rakentelee ja hupsuttelee ihan yksikseenkin, omaksi ilokseen. Äiti sen sijaan pitää yllä tätä "aikuisen" roolia, ihan tietämättään, ja ihmettelee nukkeinnostustani. Kaipa ongelmana on suurimmaksi osaksi rahanmeno.
(Vaikka olenkin muuttanut kotoa pois jo yli viisi vuotta sitten, en ole koskaan ollut veloissa, olen aina maksanut vuokrat ja laskut ajallaan, minulla on aina ollut rahaa ruokaankin, niin siitäkin huolimatta.)
Aikuisten, niiden "oikeiden", tylsien aikuisten mielestä rahaa saa kulua vain niihin aikuismaisiin harrastuksiin. Ja se on sääli. Kovin moni ei tunnusta, kuinka hauskaa on leikkiä.
Ja minä pysyn sanojeni takana vaikka mitä vastaan väitettäisiin, nukkejen keräily ja nukkeharrastus
on leikkimistä siinä missä itsensä ilmaisemista ja vaikkapa taidettakin
. Eikä minua hävetä myöntää sitä, koska olen oppinut olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Arvostan suuresti kaikkia teini-ikäisiä kanssanukkeilijoita, jotka ovat intohimon kohteestaan avoimia, pilkan ja kiusaamisenkin uhalla! Hatun nosto teille! Teini-ikäisenä ikätoverien paheksunta tuntuu kaikkein pahimmalta.
Mitä te olette mieltä tästä, arvoisat lukijat?
-Miss Chaos
